tiistai 1. toukokuuta 2018

Uskallusta

Oottehan mun poissaollessa lukeneet Kaukon ja Vesan blogia? Ihanaa et inspiroin heiät siihen (:
Tää teksti oli pääosin valmis jo pari kuukautta sitten, mut halusin kirjottaa vielä parista slammijaosta kun se niin sopis tähän juttuun... Mut niistä oli sit yllättävän vaikeeta kirjottaa, tuntu viel siltä ettei oikeen tahtonut muistaa et miten ne tarkalleen ottaen oli menny, vaikka olikin merkityksellisiä jakoja. Toinen haaste oli sit et mistä päin lähestyn näitä jakoja ja miten niistä kerron. Mielessä oli miten upeesti (ainakin omasta mielestä) sain kerrottua Swiss-kisan jaoista silloin ekassa jutussa. Sillon niitä oli helppoo kirjottaa vaan omasta näkökulmasta ja lisäks ne oli nii tuoreessa muistissa ja niistä oli kova hinku kirjottaa. Nää on sit vähän sieltä täältä vanhempiakin poimittu, niin ei samalla tavalla enään muista et mitä sillä hetkellä ajatteli. Eikä kaikista välttämättä halua mun näkökulmasta kertoa. Huomasin samalla, et Kipparista ei oo kauheasti apua - osaa se jaoista kertoa kauniita tarinoita, mut ei se niistä kyllä mitään kirjottaa osaa (: Sain nyt kuitenkin jotain aikaseks, koittakaahan nauttia.



---

Hieman on ollut taukoa… Uskokaa pois - mua itteä harmittaa enemmän kuin ketään teistä (: Mut mä oon tämmönen on-off tyyppinen kaikissa muissa harrastuksissa paitsi bridgessä. Jos lueskelee mun päiväkirjoja (mitä ei kukaan mun lisäks tosin saa tehdä) niin näkee et saatan pari viikkoa kirjottaa useita sivuja päivässä ja sitten on puolen vuoden tauko. Päiväkirjan pitämisen alotin 10-vuotissyntymäpäivänäni ja jatkoin sitten tasan vuotta myöhemmin, että sillai. Tarinoitakin oon koittanu kirjottaa, mut ei musta oo kirjailijaks kun oon ne kaikki jättänyt kesken sit kun se into on mennyt ohi. Pianoakaan en soita kun jaksan opetella vain ekan sivun teoksesta. Bridgeä sen sijaan pelaan jo seitsemättä vuotta ilman suurempia taukoja. Tosin lämpesin melko hitaasti ennen kuin oikeasti aloin pelaamaan.

Se on mielenkiintoista miten suhtautumiseni bridgeen eroaa suhtautumisesta muihin harrastuksiin. Muihin peleihin suhtautumisesta se eroaa myös melko jännästi. Olen nimittäin hirvittävän huono häviäjä. Siis todella huono. Just semmonen joka alkaa lapsellisesti itkemään ja viskomaan pelilautoja (tosin hillitsen itseäni sen verta että oikeasti nyyhkytän vaan itsekseni). Shakinpelaajaa musta ei tullut kun aikoinani pelasin isän kanssa ja hävisin, jonka jälkeen lähdinkin omaan huoneeseeni itkemään enkä enään halunnut pelata. Monelle tämä piirre minussa on varmasti yllätys, koska bridgessä kestän huonot tulokset niin hyvin, mutta toiset ymmärtää nyt miks aina välillä välttelen osallistumista lautapelien pelaamiseen ja mielummin vaan seuraan sivusta. Bridgepöydässä olen toisenlainen kuin muita pelejä pelatessa - en pelkää huonoja tuloksia enkä pelkää viimeiseksi jäämistä. Tottakai se harmittaa kun menee huonosti, mutta en pelkää sitä enkä halua ruveta repimään kortteja. Tämä varmastikin auttaa minua myös voittamaan - en usko että voi voittaa jos pelkää häviävänsä. Pelipöydässä tulee silloin tällöin tilanne jossa miettii - uskaltaako nyt. Uskaltaako nostaa täyteen peliin, uskaltaako painaa slammiin, uskaltaako maskata, uskaltaako kääntää ässän alta, uskaltaako pelata triploihin, uskaltaako olla lähtemättä partnerin väriä… Osa on helpompia uskaltaa, toiset on tosi vaikeita. Ja ne vaikeat on niitä jotka erottaa voittajat muista, erottaa ne jotka pelaa voittaakseen niistä jotka pelaa ollakseen häviämättä. Uskallukseen ei riitä se että on itse voittaja - pitää olla partneri jonka kanssa muodostuu voittava partnershippi. Jotta voi uskaltaa täytyy luottaa siihen, että partneri ei tuomitse jos triploihin kääntäminen oli väärin tai ei pitänytkään jäädä puolustamaan donkattua osasitoumusta. Pitää myös luottaa siihen, että partneri tekee oikeita ratkaisuja ihan yhtä lailla kuin mitä itsekin. Luottaa siihen, että kun partnerin tarjous lupaa jotkut kortit niin hänellä ne on. Ja jos hänellä ei olekaan - ollaan itse se loistava partneri joka ei tuomitse vaan ymmärtää.




     N      E (Kippari)     S      W (minä)
pass
1D
2C
2H
2S
3H4Hpass5S
pass6Spasspass
pass

Tämä jako tuli kerholla vastaan viime marraskuussa kun oli Suomi 100 -simultaani. Avauskättä ei mulla ollut, mut mun käsi vaan parani tarjoussarjan edetessä. Kx ristissä näytti tosi hyvältä kun Kippari oli tarjonnut 2C, ja kuultuani 4H innostuin heti slammista. Huonot padat hieman pelotti, mutta luotin partnerillani olevan hyvät kortit kun hän noin tarjoaa, joten sai rohkeasti jatkaa. Mietiskelin eri vaihtoehtoja. Vois 5C tarjouksella kertoa sen ristikuninkaan ja kattoa mitä Kippari sit tekee, kenties vahvistaa 5H:lla että hänellä on tosiaan renonssi. Renonssilta se kyllä muutenkin näytti vahvasti, ei se kai muuta voi olla. Ja mitä jos Kipparilta tulee 5S kun hänellä ei ruutukontrollia ole? 5C tavallaan viittais siihen et oon ruudusta huolissani, eli sillä voisin saada itteni ongelmatilanteeseen. Mietin tietenkin myös ässäkyselyä, mut ei sekään jotenkas houkutellu. Mun mielestä ei oo mun homma olla kapteenina tässä jaossa, kun Kippari näkee paremmin että mimmoset ristit hänellä on, ja muutenkin sillä on se vahvempi käsi. Monella on tapana ahnehtia itselleen sitä kapteenin roolia, mutta eihän siihen oo mitään syytä kun parneri osaa hoitaa sen ihan yhtä hyvin. Sitten keksin tarjota 5S - tarjous joka kysyy valtin laatua. Se myös kuvaa parhaiten mun kättä - on ruutuässä ja slammikiinnostusta huonoilla valteilla, eli luultavasti myös ristissä apua eikä mitään hukkaa hertassa. Näin Kipparikin osasi tulkata ja tarjos 6S. Kummallakin oli mielessä myös isoslammin mahollisuus, joten yllätyin kun selvisi ettei kukaan muu simultaaniin osallistuneista kutosta löytänyt. Tulihan siitä myös tosi hyvä fiilis.

Silloin kun aloitin pelaamisen, inhosin slammeja yli kaiken. Muistan hyvin kun pelasin Onni Härmän kanssa ja peli-illan lopun lähestyessä sain käden jossa oli hirvittävän paljon pisteitä. Samantien päätä alkoi särkemään kun tajusin että mulla on 2C avaus ja kohta lähdetään painamaan. Oli pelottavaa painaa tuntemattomille vesille, slammitarjoamista kun opetetaan alkuvaiheessa todella vähän, ja cuetarjoaminen oli todella suuri mysteeri. Päänsärky vaan paheni kun päädyin pelinviejäksi slammiin, mutta onnistuin pelaamaan sen kuitenkin kotiin.

Myöhemmin rakastuin slammeihin. Harjottelin slammitarjoamista paljon, kun se oli se suurin heikkous mulle (omasta mielestä ainakin). Turbon pelaaminen auttoi tosi paljon hahmottamaan mistä slammeissa ja cue-tarjoamisessa on kyse. Turbossa ei siis ole ässäkyselyä vaan 4NT näyttää parillisen määrän ässiä ja sen ohittaminen jatkaa kontrollisarjaa näyttäen parittoman määrän (tai joskus pelataan myös päinvastoin). Näin päästään näyttää tosi hyvin kuninkaita ja silloin tällöin jopa rouvia ja pääsee jo tarjoussarjan aikana laskemaan montako tikkiä oikeasti on. Viime aikoina junnutreeneissä on ollut esillä mielikuvaharjottelua - mietitään mimmonen hyvä minimi partnerilla voi olla ja voiko olla sitä vastaan täyspeliä, mitä tiettyjä kortteja partnerilla voi olla jotta täyspeli olisi mahdollinen, onko huonoa maksimia jota vastaan ei ole mitään toivoa täyspelissä yms. Mulla nämä mielikuvapohdinnat alkoivat varmastikin näistä slammiharjotuksista. Mitkä avainkortit tarvitaan kutoseen ja mitä vielä tarvitaan jotta voi olla seiska? Monesti kuulee vähättelyä “se seiska/slammi/täyspeli tarvi just tommosen täydellisen fitin, teillä kävi vaan tuuri”. Mutta harvoin nämä kommentoijat tulee miettineeksi että tarjoussarjasta voi saada selville että hyvin todennäkösesti tai jopa varmasti meillä on tämä "täydellinen" fitti. Sitäkin pitää uskaltaa hakea jos siihen on mahdollisuus. Tässä tulee ehkä vähän sekin, ettei saa pelätä mitä muut sanoo, kun se vähän tiukempi slammi mitä harvat tarjoaa meneekin pietiin kun kaikki istuu huonosti tai partnerilla sattuukin olemaan huonoin mahdollinen jakauma.

Vuosi sitten tammikuussa kerholla oli hauskanen jako. Mulla oli ♤AQT8 ♡T98 ♢5 ♧AQ932. Kipparin kanssa siis tämäkin jako, eli Eikkaa vedetään. Olin avausvuorossa, kaikki vaarassa, avasin siis 2C joka meillä kertoo 12-16 ja 6+C tai 4M5+C. Väliin tuli vastukselta 2H, mutta loppuajan vastustajat sit vaan passaili. Kippari kahdensi ilmasuks, ja mun oli siihen sit helppoa tarjota 2S neljällä kortilla. Kippari teki 2N lisäkyselynä. Vähän epäröin, mutta päädyin tarjoamaan 3H. Jos ei ois ollu häirintää ja sarja ois menny 2C-2D-2S-2N niin siihen näytetään jakoa ja 3H näyttäis kolme korttia, niin menin sitten samalla logiikalla. Kipparilta tuli 3S, joka asetti padan valtiksi ja osoitti jonkinsortin slammikiinnostusta. Tän jälkeen meillä on Kipparin kanssa erimielisyyksiä siitä miten tarjoussarja meni, ja oikeastaan mikään vaihtoehdoista ei kuulosta siltä oikealta, mutta joka tapauksessa päädyttiin lopulta seitsemään pataan. Lähtö oli herttakuningas.







Olin tyytyväinen kun näin pöydän. Kunhan etelä ei kuppaa lähtöä ja valtti istuu tasan 1-1, niin on suoriltaan 13 tikkiä - 7 pataa, 3 ässää ja 3 ruutukuppia. Voitin herttaässällä pöytään ja pelasin valttia ässälle johon etelä renotti. No eihän se vielä haittaa, on vaikka mitä saumoja kunhan alavärit käyttäytyy. Jos pohjosella on yksi risti ja kolme ruutua, pystyn rauhassa vuorokuppailemaan ilman että tulee ylikuppia. Vaihtoehtosesti vois myös koittaa tippuisko ristikuningas jolloin ristirouva ois se kolmastoista tikki. Vuorokuppilinja on luullakseni parempi, mutta joka tapauksessa ajattelin pelata nyt ristiässän ja heittää hertan pois, samalla sit voi katsoa minkäkokosia kortteja vastustajat pelaa. Pohjonen pelaskin yllättäen patajätkän - ei sillä ollut yhtään ristiä! Eihän siinä sit voinut muuta kun nauraa. On se hassua kun seiska kaatuu siihen, että valtti on 2-0 ja sivuväri 8-0. Alla vielä koko jako.


















Nykyisin siis rakastan slammijakoja varmaankin eniten. Niiden hakeminen ja tarjoaminen on mielettömän ihanaa. Tarjoussarjassa on hienoa olla sekä kapteenin roolissa laskemassa mahdollisia tikkejä että siinä toisessa roolissa miettimässä mitä se partneri haluaa vielä tietää ja miten sen pystyy kertomaan. On myös hienoa pelata slammeja. Kun tulee lähtö ja alkaa suunnittelemaan huolellista pelinvientiä, on mielenkiintosta seurata partnerin tuskailuja. Miettiikö se, että oliko nyt turhan tiukka sitoumus? Vai istuuko se voittajapartneri luottaen sinun pelaavan nyt parhaimalla mahdollisella tavalla?

Tää postaus on sisällöltään vähän toisentyyppinen kuin mitä aiemmat. Oon viimeaikoina pohdiskellut bridgemaailmaa ja omaa osuuttani siinä vähän kaikilta kannoilta. Se mikä mut lopulta puski taas kirjottelun pariin oli siskon kaveri. Oltiin käymässä sen tykönä ja se vähän kyseli mun pelailusta ja kerroin viime vuoden Swissin voitosta. Häneltä tuli ajatus jonka tähän asti olen kuullut vain yhdeltä toiselta ihmiseltä. “Oi ne kaikki varmasti vihaa sua. Minä ainakin vihaisin.” Näinhän se on. Mutta on myös niitä jotka uskaltaa olla vihaamatta. Niitä jotka uskaltaa kannustaa. Niitä jotka uskaltaa onnitella. Niitä jotka uskaltaa olla iloisia mun puolesta kun pärjään. Niitä jotka uskaltaa pyytää mua pelaamaan. Jotka uskaltaa kehua niin peliä, kuin blogia ja ihan ulkonäköäkin. Te ihanat autatte mua uskaltamaan. Teitä kaikkia varten päätin nyt uskaltaa kirjottaa jutun ja luottaa siihen, ettette tuomitse minua pitkästä tauosta. Me kaikki uskalletaan olla voittajia pelipöydän ulkopuolellakin.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Laskua ja nousua

Vaikea syksy on takana ja vaikuttaisi että kevät ei ole paljoa helpompi, vähän kuitenkin. Vaikea siis lähinnä henkisesti. Liian synkkää ei k...